1.9.2013
Oma uusi pieni yritys on vähän kuin lapsi. Kuin tosi pieni, meluisa koliikki-vauva, jonka vuoksi päätät muuttaa maalle, ostaa ponin ja luopua lähes kaikesta mitä olet halunnut tehdä tai hankkia.
Huolettomalle tuhlarille yritysmaailma on muutenkin aika ihmeellinen. Kun varsinainen teen myymien ja hauduttaminen on leppoisaa ja mukavaa hommaa, on rahan laskeminen ja oheistyövuori aivan toisenlaista puuhastelua.
Asian erinomainen puoli on se, että kaikki mitä teehyllyyn tulee nostettua on harkittu tarkkaan.
Toinen puoli on se, että laskemisesta ei saa vapaata. Kun olen vähällä ostaa uuden kauniin takin tai huomaan tarvitsevani kipeästi hienoa polkupyörää mummon vanhan jopon tilalle tiedän aina kuinka monta käsinmaalattua teekuppia takilla saisi tai millaista teetä voisin tilata jos vielä tämän loppukesän ajelen jopollani.
Ärsyttävä aihe, ja olin jo pari viikkoa ollut vihaisesti ilman uutta villatakkia ja älyttömän kauan ilman uutta polkupyörää.
Aamulla seisoin sisustusliikkeen edessä, pää kallellani koittaen nähdä valtavan korin hintalapun oikeaa puolta.
Rahan tuhlauksen puutteessa saatan toisinaan ostaa jotakin älytöntä, kuten puolen polkupyörän hintaisen tarpeettoman korin, mutta tänään sain apua ohikulkijalta.
-Hei!
Vieressäni seisoi mies ja hymyili ystävällisesti.
-Sä näytät siltä että sulta ei puutu mitään.
Kysyin –Mitä?
-No, sulla on sateenvarjo, ruokaa kassissa, kauniit vaatteet ja tota, hieno dieetti.
Punastuin hurjasti, koska siihen aikaan aamupäivästä minulla on päälläni yhä treenihousut ja vanha villapusero. Maa oli treenipaikalla ollut märkä ja housujen polvet olivat vihreät,
Sitten huomasin ettei se haitannut. Hymyilin ja kiitin.
Puoli tuntia myöhemmin join omasta varastosta säästelemääni 2006 vuoden 7262 Pu’eria ja tilasin samalla lisää teetä ja enemmän käsinmaalattuja kurkia.
Uutta fillariahan voi aina toivoa Joulupukilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti